Valitse sivu

Vuosi 2020

30.12.2020

Kulunut vuosi on ollut monella tapaa hyvin normaalista poikkeava ja sen myötä (toivottavasti) muuttanut ajatus- ja arvomaailmaamme. Olemme varmasti monen muun asian lisäksi oivaltaneet etteivät kaikki asiat aina ole omissa käsissämme. Eikä edes kaverin käsissä. Tai kaverin kaverin käsissä, sillä loppupeleissä hyvin harva asia on. Elämme niin hirvittävän paljon itsestäänselvyyksien kautta, jolloin meillä saattaa olla tunne, että asiat ovat kontrollissa. Oletetaan, että joku asia menee tietyllä tavalla koska se on aina mennyt niin. Oletetaan, että voidaan tavata muita ihmisiä missä ja milloin tahansa. Oletetaan, että voidaan mennä sunnuntaisählyyn hikoilemaan viikonlopun aikana nautittuja herkkuja pois kropasta. Tänä vuonna ei voitu, ja se kyllä tosissaan harmittaa.

Aina kun vapauttamme tai sen tunnetta rajoitetaan aiheuttaa se meissä valtavasti tuskaa ja ahdistusta, joka on täysin normaalia. Kevään liikkumisrajoitukset Uudellemaalle tai sieltä pois aiheuttivat suurta vihaa ja ahdistusta vaikka todellisuudessa sinne tai sieltä pois matkustaminen olisi monen kohdalla muutenkin tapahtunut vain tyyliin kerran tai kaksi vuodessa. Mutta koska se oli kiellettyä, alkoi se ahdistaa. Ja kyllä se peruuntunut lomamatka Kreikkaankin ärsyttää.

Olemme tänä vuonna joutuneet tekemään valtavia muutoksia jokapäiväisiin rutiineihin ilman, että olisimme itse niin halunneet tehdä. Etätyön tekeminen haki keväällä tosissaan muotoaan mutta sujui syksyllä jo huomattavasti paremmin. Nyt tuntuukin jo siltä, että muuta tapaa työnteolle ei enää olekaan. Ryhmäharrastus vaihtui olohuoneen lattialla tapahtuvaan etäjumppaan – hyvin sekin jo sujuu vaikkei itse lajia välttämättä pääse harrastamaankaan. Tärkeintä on oivaltaa, että pystymme ja sopeudumme muutoksiin ja niiden myötä uusiin rutiineihin väkisinkin, se vaan vaatii ja vie aikaa. Jos päättää aloittaa lenkkeilyn saattaa muutaman viikon jälkeen huomata, että se sama 5km lenkki ei tunnukaan enää missään vaikka ensimmäisen lenkin aikana tuntui siltä, että henki lähtee. Muutokselle pitää antaa aikaa, jonka jälkeen siihen tottuu, jolloin siitä on ihan itsestään muodostunut uusi normaali.

Vaikka pandemian jälkeen palattaisiinkin takaisin toimistolle on takuulla ihmisiä, jotka haluavat ja aikovat tehdä osan viikosta etänä. Moni suuryritys maailmalla onkin jo päättänyt, että tästä eteenpäin tehdään 100% etätöitä. Ja vaikka ryhmäharrastukset jatkuvat on edelleen ihmisiä, jotka aikovat myös jatkaa etäjumppaamista. Lähes vuoden kestänyt muutosmatka on siis selkeästi tuonut pysyviä muutoksia ihan itsestään. En meinaa usko, että 100% etätyöhön oltaisiin siirtymässä näin nopeasti ilman koronan aiheuttamia poikkeusoloja.

On jopa melko klišeistä todeta, mutta ihminen tarvitsee usein jonkun merkittävän tapahtuman havahtuakseen ja vuosi 2020 jäänee historiaan yhtenä hyvin merkittävänä sellaisena. Keväällä koronaviruksen iskiessä romuttui käytännössä kaikki tämän vuoden suunnitelmat reissuineen juhlineen ja se on valitettavasti ollut monelle ihmiselle ja yritykselle todella kova isku. Ja siitä ei kovin nopeasti palauduta, vaikka virus saataisiinkin nyt rokotteiden avulla kuriin.

Mutta mitä tästä poikkeuksellisesta vuodesta voidaan oppia? Yrittääkö luonto kertoa meille, että saastutamme sitä liikaa? Vai yrittääkö joku kertoa, että vietämme liikaa aikaa pois kotoa? Nyt kun meidät on käytännössä pakotettu tekemään töitä kotoa käsin (suurimmaksi osaksi) olemme työmatkojen poisjäännin myötä vähentäneet automaattisesti päästöjä, sekä väkisinkin viettäneet enemmän aikaa perheidemme kanssa. Näiden osalta poikkeustilanteessa on siis ollut paljon plussaa. Itse olin suorastaan häkeltynyt kun luin keväällä uutisen ja näin kuvan Kiinasta, jossa tehtaiden ollessa suljettuina pystyi ilmakuvasta näkemään jopa maahan asti.

Haluan uskoa, että on olemassa jokin korkeampi voima, joka haluaa meitä välillä hieman näpäyttää kun toimintamme alkaa lipsua raiteiltaan. Vähän niinkuin jääkiekossa tuomittu rangaistus, jonka myötä joutuu hetkeksi jäähykoppiin miettimään vääriä tekojaan.

Mutta aivan kuten jääkiekossakin vihelletty rangaistus aikanaan päättyy, jatkuu myös elämä koronan tai minkä tahansa muun kriisin jälkeen. Oleellista on se, miten jatkamme peliä sen jälkeen kun rangaistus päättyy. Jatkammeko samaa riskialtista pelityyliä, joka voi milloin tahansa lähettää meidät takaisin jäähyboksiin? Vai pyrimmekö muuttamaan pelitapaamme siten, ettei rangaistuksia enää (ainakaan samasta syystä) vihelletä?

Mielestäni ahdistuksen keskellä on kaikista oleellisinta tarkastella omia toimintatapoja ja miettiä voisiko jotain tehdä toisin ettei kriisitilanteissa ahdistaisi ainakaan yhtä paljon?

Ovatko oman tyytyväisyytemme mittarit liian riippuvaisia ulkoisista tekijöistä? Voisinko miettiä tavoitteitani uudestaan sellaisiksi, joiden saavuttamiseen voisin ainoastaan itse vaikuttaa?

Meitä itseämme tärkeämpää asiaa ei tässä maailmassa ole olemassakaan. Ja nyt kun joku suurempi voima on päättänyt meitä hieman herätellä on loistava sauma pistää omat perustukset kuntoon. Kalenterin pitäisi olla alkavalle vuodelle suht tyhjä, joten kovin montaa selitystä vastaan ei pitäisi löytyä. 100 prosentin sääntö on siihen yksi työkalu.

Lue myös…

Olenko olemassa?

Poistin Facebook-tilini lopullisesti noin kuukausi sitten. En ollut käyttänyt sitä yli kahteen vuoteen mutta silti...

100 prosentin sääntö

100 prosentin sääntö

Jos saisit jakaa kaikki vuorokauden 24 tuntia haluamallasi tavalla, miten jakaisit ne? Vertailun vuoksi, miten ne...